sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Blogi on siirtynyt osotteeseen: hannasarkkinen.fi

Blogini on siirtynyt uusille nettisivuilleni osoitteeseen hannasarkkinen.fi

Kirjoituksiani voi lukea myös Kalevan Pohjoisen ääni blogista: www.kaleva.fi/pohjoisen_aani

Käyhä lukkeen!

maanantai 22. marraskuuta 2010

Lukukausimaksut murentavat hyvinvointiyhteiskunnan perustan

Silminnäkijä-dokumentti ”Yliopistot kerjuulla” on kuumentanut keskustelun lukukausimaksuista. Laitankin uuden lusikan soppaan ja jatkan omalta osaltani pohdintaa korkeakoulutuksen maksullisuudesta.

Lukukausimaksujen käyttöönottoa on perusteltu muun muassa yliopistorahoituksen varmistamisella, opintojen nopeuttamisella ja moraalisilla syillä. Kuten jo edellisestä blogitekstistäni käy ilmi, vastustan korkeakoulujen lukukausimaksuja monista syistä. Nyt pureudun lähinnä siihen, mitä yhteyksiä lukukausimaksuilla on verotukseen ja hyvinvointiyhteiskunta-ajatteluun.

Maksuton korkeakoulutus perustuu siihen ajatukseen, että yksilöt ja erilaiset yhteisöt ja yritykset maksavat valtiolle siitä, että se rahoittaa korkeakouluopetuksen ja tutkimuksenteon muiden hyvinvointivaltion perusrakenteiden ohella. Veroja maksetaan kunkin maksukyvyn mukaan progressiivisesti. (Tai ainakin tulisi maksaa, nykyään valitettavasti esimerkiksi pääomavero on matala tasavero.)

Kuka tahansa kyvykäs yhteiskunnan jäsen hyötyy maksuttomasta koulutuksesta maksukyvystä riippumatta. Jos yhteiskunnan jäsen hyötyy saamastaan koulutuksesta, hän maksaa sen yhteiskunnalle takaisin progressiivisen verotuksen kautta, maksukykynsä mukaan. Näin kaikki hakuprosessin läpäisseet saavat korkeakoulutuksen ja maksavat siitä takaisin yhteiskunnalle, jos he hyötyvät siitä taloudellisesti. Mielestäni hyvin reilu ja tasapuolinen systeemi.

Yritykset taas maksavat yritysveroaan ja saavat siitä vastapalveluksena mm. koulutettua työvoimaa, tieteellistä tutkimusta ja yhteiskunnan tarjoamaa infrastruktuuria. Näin yritykset siis saavat veroilleen yhteiskunnalta paljonkin vastinetta, ei vähiten korkeakoulutuksen ja tieteellisen tutkimuksen kautta.

Tätä yhteiskunnan jäsenten ja valtion välistä toimintaa kutsutaan joskus sosiaaliseksi sopimukseksi. Ideaalitilanteessa tämä sopimus toimii seuraavalla tavalla: Yhteiskunnan jäsenet maksavat veroja ja hyötyvät maksamistaan veroista. Valtio käyttää rahansa yhteiskunnan kokonaiseduksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Rahojen käytöstä päätetään demokraattisella prosessilla. Yhteiskunnan jäsenet hyötyvät keskimäärin enemmän maksamistaan veroista kuin he hyötyisivät vastaavasta summasta suoraan itse kaikki palvelut ostaessaan. Eli sosiaalisen sopimuksen tuloksena 1+1=3, ja yhteiskunnallinen lisäarvo kasvaa.

Lukukausimaksut nakertavat ylläkuvailtua sosiaalista sopimusta. Kun opiskelijat joutuvat maksamaan lukukausimaksuja saamastaan koulutuksesta, häviää heiltä halu maksaa yhteiskunnalle progressiivista veroa tuloistaan, kun he eivät koe saaneensa yhteiskunnalta vastinetta eivätkä koe olevansa yhteiskunnalle mitään velkaa. Maksukykyiset ostavat itselleen haluamansa koulutuksen ja ja haluavat kerätä saamansa hyödyn täysimittaisesti itselleen veroja makselematta. Köyhemmät kansalaiset taas eivät kouluttaudu korkeasti vaikka heillä olisi siihen kykyä. Sosiaalisen nousun väylät sulkeutuvat ja luokkayhteiskunta alkaa hiljalleen palata maahamme.

Yksityisen rahan tuleminen yliopistoihin voi myös pahimmassa tapauksessa murentaa yhteiskunnan sosiaalista sopimusta. Yritykset voivat kasvavissa määrin hankkia haluamaansa täsmätutkimusta rahoittamalla yliopistoja. Yksityisen rahan ei pitäisi vaikuttaa yliopistoissa tehtävään tutkimukseen, mutta vaikutus tehtävään tutkimukseen ja annettavaan opetukseen on jo myönnetty yliopistohallintoja myöten. Näin yritykset voivat ”tilata” haluamaansa tutkimusta ja opetusta. Kun yritykset voivat suoraan shoppailla palveluja yliopistoilta, vähenee niiltä kannustin maksaa yritysveroja. Toisaalta tämä on yrityksille halpa keino tilata täsmätutkimusta, yksityisissä tutkimuslaitoksissa kun vastaava tutkimus tulisi monta kertaa kalliimmaksi.

Yhteiskunnan kokonaisetu hämärtyy, jos tehtävä tutkimus ja annettava opetus määräytyy yksittäisten yritysten lyhyen aikavälin eduntavoittelun mukaan. Tasapainoinen ja moniarvoinen yhteiskuntakehitys häiriintyy, jos esimerkiksi yhteiskunnalliset ja humanistiset alat ajetaan alas. Niitä eivät yritykset halunne rahoittaa. Myös perustutkimuksen resurssit hupenevat, jos yksityinen raha saa vallan määritellä yliopistojen agendan, sillä yritykset ovat pikaisten, helposti kaupallistettavien sovellusten perässä. Sellaisia ei kuitenkaan synny ilman pitkäjännitteistä ja vapaata perustutkimusta.

Lukukausimaksut ja yksityinen yliopistorahoitus sisältävät siis suuria uhkia koko yhteiskuntakehitykselle ja murentavat koko hyvinvointiyhteiskunnan perusajatusta, kun halu ja kannustin maksaa progressiivista veroa katoaa. Mielestäni niistä ei voikaan puhua muusta yhteiskuntakehityksestä irrallisina asioina. Lukukausimaksut ja vaatimukset veronalennuksista ja tasaveroihin siirtymisestä ovat saman ideologian kaksi eri puolta. Kykypuolueen ja EK:n ajaman raa'an oikeistolaisen ”jokainen pärjätköön omillaan” -ideologian kääntöpuolet.

Jos lukukausimaksut otetaan käyttöön Suomen korkeakouluissa, voimme lakata teeskentelemästä, että Suomi olisi enää hyvinvointiyhteiskunta, jossa jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kiitti vitusti Lauri Lajunen

Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen esittää Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa opiskelijoille ”pientä”, esimerkiksi tuhannen euron lukukausimaksua. Lajusen mukaan lukukausimaksulla ei olisi varsinaisesti suurta vaikutusta yliopistojen rahoitukseen, mutta sillä olisi opintoja nopeuttava vaikutus.

Lajunen taitaa elää ”pienine lukukausimaksuineen” jossain tyystin toisessa universumissa kuin tavallinen opiskelija, jolle tuhat euroa ei ole tosiaankaan taskuraha vaan vastaa opiskelijan kahden kuukauden tuloja.

Lauri voisi suhteuttaa ehdotuksensa omiin tuloihinsa (arvioin hänen kuukausituloikseen 10 000€, luultavasti ne ovat todellisuudessa korkeammat), jolloin hän saattaisi saada vihiä ehdotuksensa todellisesta mittakaavasta. Laurin lukukausimaksuksi muodostuisi tällöin 20 000€. Aika korkea summa siitä, mitä Oulun yliopistolla on opiskelijoille tarjota. Kuten kämppikseni osuvasti sanoi: ”Mistä ihmeestä me ees maksettais? Siitä, että joku korjaa sun kirjatentin? Eihän meillä ole edes juuri mitään kursseja!”

Jokainen älyllinen ihminen ymmärtää, että lukukausimaksut hidastaisivat opintoja, eivätkä suinkaan nopeuttaisi, kuten Elinkeinoelämän keskusliitto ja sen juoksupoika Lajunen ajattelevat. Väännän tämän nyt rautalangasta. Maksaakseen lukukausimaksun tekisivät opiskelijat enemmän töitä, sillä kaikilla meillä ei ole Pappaa joka betaalaa.

Töitä tehtäisiin opintojen ohessa ja pidettäisiin välivuosia työssä käyden poissaolevana rahan keräämiseksi. Ja opintoajat venyisivät. Lainaa eivät opiskelijat halua ottaa, sillä nykymaailmassa ei ole enää automaattista taetta siitä, että korkeakoulutus takaa hyvän työpaikan. Lukukausimaksu johtaisi myös korkeampaan keskeyttämisprosenttiin, kun rahapulassa olevat opiskelijat jättäytyisivät työttömiksi tai pakenisivat työelämään ennen valmistumistaan.

Ajattelun taustalla on ilmeisesti myös ajatus, ettei vapaa-aika ja elämästä nauttiminen kuulu nuorille ja opiskelijoille, vaan heidän on opiskeltava ja tehtävä töitä vuorokauden ja vuoden ympäri.

Jos Suomen yliopistoissa olisi lukukausimaksut, minä en luultavasti opiskelisi yliopistossa. Olen vähävaraisesta perheestä ja tieto lukukausimaksuista olisi jo varhaisessa vaiheessa johtanut luultavasti siihen, ettei minua olisi kannustettu kouluttautumaan. Lukukausimaksut (pienetkin) tukkivat sosiaalisen nousun väyliä.

Lajunen ja kumppanit uneksivat selvästi paluusta luokkayhteiskuntaan, jossa köyhät tietävät paikkansa eivätkä pyri rikkaiden kakaroiden haitoiksi yliopistoihin. Todellisuudessa Suomen kokoisella perifeerisellä maalla ei ole juuri muita rikkauksia, kuin sen ihmiset. Meillä ei ole varaa jättää ketään lahjakasta kouluttamatta.

Lukukausimaksuilla (kuten kaikille muillakin maksuilla) on vahva taipumus nousta. Olisi typeryyttä uskoa, että lukukausimaksu jäisi tuhanteen euroon. Siihen tulisi varmasti täsmälliset indeksikorotukset, vaikka niitä ei opintorahaan olekaan luvassa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa ollaan nostamassa lukukausimaksuja kolminkertaisiksi, 9000:teen puntaan.

Ehdotuksen taustalla lienee halu ja pyrkimys tarkoituksellisesti palauttaa Suomi luokkayhteiskunnaksi. Toisena motiivina saattanee olla halua turvata opiskelijoiden takaama halpa ja järjestäytymätön työvoima työmarkkinoille. Kolmantena tekijänä lienee vain puhdas tyhmyys ja yhteiskunnallisen ajattelun näköalattomuus.

Että ei kait tässä voi muuta todeta, kuin että kiitti vitusti Lauri Lajunen.


Lajusen kommentit löytyvät Ylen Silminnäkijädokumentista, jossa myös minä esiinnyn. Silminnäkijä tulee uusintana torstaina 18.11. ja on katsottavissa Yle Areenassa http://areena.yle.fi/video/1447472

Valtion tuottavuusohjelma on täysi susi

Potkujen antamiselle on löytynyt suomen kielessä muutama uusi lähisana. Kaikki tuntevat YT-neuvottelut, jonka sanomisen jälkeen tiedetään irtisanomisten alkavan.

Toinen tutuksi käynyt ilmaus potkuja annettaessa on valtionhallinnon tuottavuusohjelma, joka on osoittautunut vain ja ainoastaan henkilöstön vähennysohjelmaksi. Sen kokonaistarkoituksena on vähentää valtiolta 10 000 työpaikkaa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Kotus (jota tuottavuusohjelma on myös runnellut) on antanut ohjelmalle antipalkinnon siitä, että se ei liity millään tavalla tuottavuuteen.

Kaiken huipuksi tuottavuusohjelma on osoittautunut todella kalliiksi saneeraussysteemiksi, koska sen myötä valtiolle kuuluvia tehtäviä on jouduttu tekemään ulkoistetusti, kuten eduskunnan tarkastusvaliokunta on juuri todennut. Lakisääteisistä palveluista kun ei ole vielä keksitty tapaa luikerrella eroon. Vuonna 2003 kehitetty tuottavuusohjelma on siis osoittautumassa sudeksi lampaan vaatteissa.

Aiemmin julkinen sektori tuotti palvelut pitkäjänteisesti ja tasalaatuisesti. Tuottavuusohjelman myötä tilalle tullut yksityinen yritys painaa nyt hinnan mahdollisimman alas ja pyrkii kirjoittamaan siitä mahdollisimman suuren laskun. Mahdollisimman suuri voittomarginaali on aina saatava aikaiseksi. Lisäksi ulkoistamisten myötä vastuusuhteet karkaavat kauemmaksi, eikä ulkopuolinen palveluntuottaja välttämättä sitoudu toimimaan pitkäjänteisesti ja vastuullisesti.
Tuottavuusohjelmalla saadaan aikaiseksi lähinnä vahinkoa ja se on huonontanut tuottavuutta. Sen suunnitelleiden virkamiesten papereissa on varmasti luotu mielikuva säästöistä, jotka kuitenkin katoavat oikeaan maailmaan siirryttäessä.

Mitä oikeita säästöjä aiotaan saada aikaiseksi heikontamalla esimerkiksi vankeinhoitolaitosta tai pistämällä työsuojelutarkastajia kilometritehtaalle? Tulokset ovat jo nyt osoittautuneet päinvastaisiksi. Koko ohjelma on osoittautunut juosten kustuksi, jos asian suoraan sanoo.

Tuottavuusohjelman tarkoituksena on hoitaa vanhat työtehtäviä entistä pienemmällä työntekijämäärällä. Mutta koska olemme vain ihmisiä, on tämä ajattelu johtanut siihen, että jäljelle jääneet työntekijät eivät ole ehtineet tekemään kaikkia heille määrättyjä tehtäviä. Sähköposteja jää lukematta, asiakkaita tapaamatta ja niin edelleen. Samalla fiksut työntekijät päättävät jättää valtiotyönantajan ja näin aivopääoma karkaa kauas pois.

Tuottavuusohjelma pitäisi siis jäädyttää välittömästi. Järkevämpää olisi palata ajassa taaksepäin, palkata lisää väkeä hoitamaan valtion toimintoja omana työnä ja haudata tuottavuusohjelma historian hämäriin esimerkkinä harvinaislaatuisesta typeryydestä.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kallioon hakattua hulluutta

Oulun kaupunginvaltuusto päätti eilen selvin luvuin (40-27) rakentaa Ouluun kallioparkin. Minä, Vasemmistoliiton ryhmän mukana, äänestin kallioparkkia vastaan. Eilisen 11-tuntisen valtuustopäivän jälkeen meinasi itku päästä kun pääsin kotiin, vaikka iltaan oli sisältynyt myös muutama erittäin hyvä päätös.

Meitä ”kallioparkki-kriitikoita” on kutsuttu mm. kehityksen jarrumiehiksi ja kaiken vastustajiksi. Mielestäni on hyvä, että joku yrittää painaa jarrua kun kaupunki on ajamassa täyttä vauhtia päin seinää. Onhan vuoristoradassakin jarrumies estämässä vaunun suistumisen raiteiltaan.


Tosiasia on, etten minä (eikä useimmat muutkaan) kallioparkin vastustajat vastusta keskustan kehittämistä. Tosiasia on myös, ettei keskustan kehittäminen vaadi riskialtista ja ylimitoitettua kallioparkkia. Minä haluan, että Oulun keskusta kehittyy ja laajenee. Toivon, että sinne tulee lisää toimintaa, ihmisiä ja rakennusoikeutta. Ne eivät kuitenkaan edellytä kallioparkkia.

Jotta autot saadaan pois keskustasta, täytyy pysäköinti ratkaista jotenkin. Kaupunki on myös velvollinen rakentamaan yli 200 velvoiteautopaikkaa keskustan kiinteistönomistajille. Lisäksi ratkaisun tekemisen hetki on nyt, jotta kaupunkikeskustan kehittäminen lähtisi tosissaan liikkeelle.

Pysäköinti olisi voitu ratkaista hajautetusti, ja rakentamalla kansiparkki Mannerheimin puiston alle, kuten keskustan kehittämissuunnitelman hajautetussa vaihtoehdossa ehdotettiin. Se oli vähemmän riskialtis ja realistisempi vaihtoehto kallioparkille. Myös hajautetussa mallissa voitaisiin keskustan autottomuutta ja uudisrakentamista kehittää aivan samoin kuin kallioparkissa.

Hajautetun mallin puolesta puhuvat kallioparkkia paljon pienemmät riskit, jotka toteutuessaan jäävät kaikki kaupungin kontolle. Riskejä liittyy mm. kiinteistön omistajien rahoitukseen, rakennuskustannusten paisumiseen, maaperän kestävyyteen, parkkiruutujen käyttöasteeseen ja rakennusten vaurioitumiseen. Hajautettu malli olisi mittasuhteiltaan realistisempi –kallioparkki taas hakkaa kiveen yksityisautoiluun perustuvan yhteiskuntamallin kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Ylimitoitettua maanalaista huoltoreitistöä ei hajautetussa mallissa tarvita. Huolto voidaan aivan hyvin hoitaa maanpäällisesti, kuten se tehdään paljon Oulua isommissakin kaupungeissa.


Valtuusto kuitenkin sanoi suuressa viisaudessaan sanansa kansalaismielipiteestä välittämättä. Yli 14 000 oululaista ja monet valtuutetut vaativat kansanäänestyksen järjestämistä asiasta. Valtuusto kuitenkin totesi kansan olevan liian tyhmä päättämään. Asiaa ei myöskään viety Uuden Oulun yhdistymishallituksen käsiteltäväksi, vaikka yhdistymissopimuksen mukaan sen tulisi valvoa kaikkien kuntien investointeja. Näin 2013 alkavan Uuden Oulun pienempien kuntien edustajilla ei ollut mahdollisuutta ottaa kantaa hankkeeseen, joka vaikuttaa kaupungin tulevaisuuteen kymmeniä ellei satoja vuosia tulevaisuuteen.

Valtuutettujen tuli perustaa päätöksensä epämääräiseen ja harhaanjohtavaan tausta-aineistoon. Ensinnäkin keskitetyn(kallioparkki) ja hajautetun pysäköintivaihtoehdon talouslukuja oli vertailu täysin hatusta vetäistyn kertoimen 1,4 perusteella. Kerroin nosti laskelmissa hajautetun mallin kuluja 40%. Virkamiehet myönsivät, ettei kertoimen käyttöön ole mitään kunnollisia perusteita, ja sitä voitaisiin aivan yhtä hyvin soveltaa hajautetun mallin laskelmissa. Valmistelun talousluvut ovat siis enemmän tai vähemmän mielivaltaisia, ja suosivat törkeästi kallioparkkia.

Päätöksenteon pohjaksi valmisteltu ns. tilastollinen analyysi oli kaiken huippu. Monisivuinen hieno nivaska, joka sisälsi kaikenlaisia prameita tilastollisia graafeja, perustui 17 ihmisen mielipidekyselyyn. En meinannut uskoa korviani kun asia selvisi. Päätöksenteon taustana esitettiin ”tilastollista analyysia” jonka muuttujia ei avattu lainkaan vihkosessa ja joka tarkemman selvittelyn perusteella selvisi pohjautuvan 17 keskustan kehittämisen työryhmän jäsenen mielipiteisiin. Työryhmän jäsenistä suuri osa oli lisäksi avoimesti sitoutunut keskitettyyn malliin. Kaupunginjohtajan mukaan kyse oli ”laadukkaasta tilastollisesta analyysistä”. Lisäksi sijoittamalla selvityksissä huolto maan alle myös hajautetussa vaihtoehdossa saatiin sen kustannuksia kohotettua merkittävästi. Myös riskianalyysi oli puutteellista.


On totta, etteivät kallioparkin kaikki kustannukset tule kaupungin maksettavaksi vaan kiinteistöjen omistajat maksavat osan kustannuksista. Kaupunki on myös saanut noin 5 miljoonaa velvoiteautopaikkojen rakentamiseen. On kuitenkin epävarmaa, kuinka laajasti kiinteistöjen omistajat lähtevät mukaan rahoittamiseen. Kaupunki myös kattaa kaikki lisäkulut ja riskit. Jo nyt kaupunki on budjetoinut ensimmäisen vaiheen rakentamiseen 19 miljoonaa euroa. Parkkiluolaston ylläpitokulut lankeavat myös kaupungille, jos parkkihalli ei saavuta laskelmissa ennakoitua valtaisaa suosiota.

No kuka kallioparkista hyötyy? Keskustan isot kiinteistönomistajat, kärkijoukossaan Arina. Sekä laiskat autoilijat, jotka eivät kaupunginjohtajan mukaan jaksa kävellä Mannerheimin puiston kansiparkilta keskustaan. No kuka kärsii? Pienyrittäjät, joiden tilavuokria kallioparkki nostaa. Autottomat ihmiset eivät kallioparkkia myöskään kaipaa. Kaupunkilaiset maksavat kustannukset verorahoistaan. Oulu ei ole köyhä eikä kipeä kun on kallioparkista kyse!

Kun jonnekin päin kumartaa, niin samalla tulee pyllistäneeksi toisaalle. Oulu päätti kumartaa laiskoille yksityisautoilijoille perustuvaan tulevaisuuskuvaan ja suurten kauppaliikkeiden toivomuksille. Samalla kaupunki pyllistää joukkoliikenteeseen panostamiselle ja järkevään pysäköintiin perustuvalle kehittämiselle. Oulu näyttää keskisormea maailmanmuutokselle, joka vie pois yksityisautoilusta.


Toivon todellakin, että Kallioparkki rakentuessaan onnistuu, eikä siitä koidu kaupungille lisäkuluja ja harmaita hiuksia. Toivon todellakin, ettei sen rakentaminen poissulje joukkoliikenteeseen satsaamista. Toivon erityisesti, etten joudu sanomaan ”mitä minä sanoin.” Jos hanke onnistuu hyvin, olen valmis syömään sanani ja myöntämään virheeni. Oikeastaan toivon, oululaisten takia, että joudun niin tekemään.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Sivarit töihin!

Tekemäni valtuustoaloite 11.10.2010:

Siviilipalvelus on perustuslain takaama vaihtoehto varusmiespalvelukselle. Sen voi suorittaa asevelvollinen henkilö, jonka eettinen tai uskonnollinen vakaumus estää varusmiespalveluksen suorittamisen. Sen pituus on 362 vuorokautta ja se koostuu noin kuukauden kestävästä koulutusjaksosta sekä noin 11 kuukauden mittaisesta työpalvelusta. Yleensä työpalvelu suoritetaan valtion tai kunnan laitoksessa tai järjestöissä. Työpalveluspaikaksi ei kelpaa voittoa tavoitteleva yritys. Kunnat ovat merkittäviä siviilipalvelusmiesten työllistäjiä.

Siviilipalvelusmiehet hakevat paikkansa omatoimisesti. Oulussa on pulaa palveluspaikoista. Paikan löytämättömyys on usein syynä palveluksen keskeyttämiseen. Palveluksensa keskeyttäneet ovat erityisen herkkä ryhmä syrjäytymään. Palveluspaikan odottaminen voi myös viivästyttää opintojen aloittamista. Oulun kaupungin eri hallintokunnat on tähän saakka työllistäneet vuositasolla yhteensä vain alle 10 siviilipalvelusmiestä, vaikka varovaistenkin arvioiden mukaan Oulussa on vuositasolla useita kymmeniä siviilipalvelusta suorittavia nuoria.

Valtuustokyselyn vastauksen perusteella esteenä työpalveluspaikkojen tarjoamiseen ovat muun muassa työtehtävien vaatima ammatillinen osaaminen, työhön perehdyttämisen työläys, tiedon puute ja kustannustekijät.

Oulun kaupungin tulisi tuntea vastuunsa siviilipalvelusmiesten työllistäjänä ja lisätä työllistämistä nykytasosta. Työllistämisen lisääminen hyödyttäisi sekä kaupunkia että siviilipalvelusmiehiä. Siviilipalvelusmiehet ovat kaupungille halpaa ja verrattain pitkäaikaista työvoimaa. Työllistäminen antaa siviilipalvelusmiehille tärkeää työkokemusta ja paikan nopea löytyminen ehkäisee esimerkiksi opintojen viivästymistä. Kaupungin eri hallintokunnissa on runsaasti tehtäviä, joihin sivareita voidaan työllistää. Tälläisiä ovat esimerkiksi tehtävät, jotka eivät vaadi varsinaista ammatillista koulutusta, avustavat tehtävät ja tehtävät, jotka vastaavat sivarin harrastuneisuutta/koulutusta. Sivareita käytetään esimerkiksi Helsingin sosiaalitoimessa mekaanisessa etuisuuslaskennassa, jolloin sosiaalityöntekijät voivat keskittyä varsinaiseen työhönsä. Näin voittajina ovat sekä kaupunki ja kaupunkilaiset että työllistettävät sivarit.

Käytännössä asia voidaan hoitaa siten, että keskushallinto toimii siviilipalvelusmiesten työllistäjänä ja sivarit sijoitetaan työtehtäviinsä hallintokuntiin. Rekrytointiprosessiin tulee kiinnittää erityistä huomiota, jotta tehtäviin saadaan soveltuvia palveluksensuorittajia.

Esitämmekin, että kaupunki kartoittaa mahdolliset palveluspaikat ja tarjoaa nykyistä enemmän työpalveluspaikkoja ja keskushallinto ohjeistaa hallintokuntia siviilipalvelusmiesten työllistämismahdollisuuksista sekä huolehtii siitä, että siviilipalvelumiehen ottamiseen liittyvät hallinnolliset velvoitteet hoidetaan keskitetysti tai ohjeistetaan selkeästi.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Keskusta kehittyy, mutta mihin suuntaan?

Oulu-lehdessä 2.10. julkaistu tekstini:

Oulun keskustan kehittäminen vaikuttaa ikuisuusprojektilta. Kallioparkki kaatui vuosi sitten omaan mahdottomuuteensa ja Rotuaarin pallokin saa jäädä. Pientä muutosta on tapahtunut toki koko ajan, mutta isommat suuntaviivat ja tulevaisuuden tavoitteet ovat jo pidemmän aikaa olleet hukassa.

Tänä syksynä keskustan kehittäminen tulee taas ajankohtaiseksi. Valtuusto linjaa tulevaisuuden kehityksen suunnan, päättäen samalla paljon keskustelua herättävistä pysäköintiratkaisuista. Niiden puiminen on kuitenkin viime vuosien keskusteluissa saanut liian suuren painoarvon. Keskustan kehittäminen tarkoittaa muutakin kuin parkkiruutujen sijoittamisen pohdintaa.

Oulun keskustaa on kehitettävä ihmisten ehdoilla ympäristön vaatimukset huomioiden. Jos ihmiset eivät viihdy keskustassa eivät kaupatkaan menesty. Kaupungin keskustassa pitää voida viihtyä myös vaikka ei ostakaan mitään. Viihtyvyyden kannalta olennaista ovat riittävät puistoalueet. Erityisesti Hupisaarten ja Hietasaaren isot puistomaiset keitaat kaupungin keskellä on myös tulevaisuudessa säilytettävä. Yhdessä pienempien keskustan puistojen kanssa ne luovat ihmisten hyvinvoinnille olennaisia henkireikiä kaupunkitohinan keskelle. Myös kulttuuri on keskustan viihtyvyyden kannalta olennaista. Oulu voisi ottaa mallia monista muista kaupungeista ja tuoda kulttuuria suoraan katukuvaan. Esimerkiksi Tampereella on runoja katukivetyksessä ja Helsingissä ulkoilmataidenäyttelyitä.

Keskustaa pitää ehdottomasti laajentaa, sillä Uusi Oulu ansaitsee kokonsa mukaisen kaupunkikeskustan. Luonnollinen laajennussuunta on Hallituskatua pitkin kohti Raksilaa. Myöskään keskustaa lähellä olevien kaupunginosien: Heinäpään, Tuiran ja Karjasillan, kaupunkimaista kehittämistä ei sovi unohtaa. Ydinkeskustassa rakennustilaa voi hankkia taloja korottamalla ja joissain paikoin täydennysrakentamisella. On erittäin tärkeää, että vanhaa rakennuskantaa säilytetään kaupungin moni-ilmeisyyden ja historiallisuuden kunnioittamiseksi. Oulu on jo valmiiksi surullisen kuuluisa vanhojen kiinteistöjen tuhoamisvimmastaan.

Keskustan kasvojenkohotuksessa on huomioitava tietysti myös liikenneratkaisut. Tulevaisuuden Oulua pitää kehittää ensisijaisesti joukko- ja kevyenliikenteen ehdoilla. Joukkoliikenne on tulevaisuuden liikkumismuoto jo ilmastonmuutoksen asettamien reunaehtojen vuoksi. Joukkoliikenne on nostattava kaavoitus- ja budjettiratkaisuissa etusijalle. Naurettavan kalliit bussilippujen hinnat on kyettävä painamaan alas. Kevytliikenne on sekä turvallista, terveellistä että ympäristöystävällistä, ja Oulun on pidettävä ratkaisuillaan kiinni maineestaan loistavana pyöräilykaupunkina. Keskusta-alueelle on esimerkiksi sijoitettava lisää pyöräparkkeja.

Henkilöautopysäköinti on ratkaistava hajautetulla mallilla. Uudelleen esiin kaiveltu keskitetty malli on riskialtis ja vanhanaikaiseen kaupunkikuvaan perustuva ratkaisu. Luultavasti 20 vuoden kuluttua on yksityisautoilu vähentynyt radikaalisti sen ilmastovaikutusten takia, ja Oululla olisi silloin käsissään turha maanalainen pysäköintiluolasto. Hajautettua mallia voidaan rakentaa hiljalleen, yksi pysäköintitila kerrallaan vastaamaan todelliseen tarpeeseen. Eihän kaikkia muniakaan tule vanhan sanonnan mukaan laittaa samaan koriin, ja tämä sama pätee pysäköintiratkaisuihin ja riskien hallintaan. Huoltoliikenne voidaan hoitaa Oulussa maanpäällisenä, kuten se hoidetaan suuremmissakin kaupungeissa.