Lukukausimaksut murentavat hyvinvointiyhteiskunnan perustan

Silminnäkijä-dokumentti ”Yliopistot kerjuulla” on kuumentanut keskustelun lukukausimaksuista. Laitankin uuden lusikan soppaan ja jatkan omalta osaltani pohdintaa korkeakoulutuksen maksullisuudesta.

Lukukausimaksujen käyttöönottoa on perusteltu muun muassa yliopistorahoituksen varmistamisella, opintojen nopeuttamisella ja moraalisilla syillä. Kuten jo edellisestä blogitekstistäni käy ilmi, vastustan korkeakoulujen lukukausimaksuja monista syistä. Nyt pureudun lähinnä siihen, mitä yhteyksiä lukukausimaksuilla on verotukseen ja hyvinvointiyhteiskunta-ajatteluun.

Maksuton korkeakoulutus perustuu siihen ajatukseen, että yksilöt ja erilaiset yhteisöt ja yritykset maksavat valtiolle siitä, että se rahoittaa korkeakouluopetuksen ja tutkimuksenteon muiden hyvinvointivaltion perusrakenteiden ohella. Veroja maksetaan kunkin maksukyvyn mukaan progressiivisesti. (Tai ainakin tulisi maksaa, nykyään valitettavasti esimerkiksi pääomavero on matala tasavero.)

Kuka tahansa kyvykäs yhteiskunnan jäsen hyötyy maksuttomasta koulutuksesta maksukyvystä riippumatta. Jos yhteiskunnan jäsen hyötyy saamastaan koulutuksesta, hän maksaa sen yhteiskunnalle takaisin progressiivisen verotuksen kautta, maksukykynsä mukaan. Näin kaikki hakuprosessin läpäisseet saavat korkeakoulutuksen ja maksavat siitä takaisin yhteiskunnalle, jos he hyötyvät siitä taloudellisesti. Mielestäni hyvin reilu ja tasapuolinen systeemi.

Yritykset taas maksavat yritysveroaan ja saavat siitä vastapalveluksena mm. koulutettua työvoimaa, tieteellistä tutkimusta ja yhteiskunnan tarjoamaa infrastruktuuria. Näin yritykset siis saavat veroilleen yhteiskunnalta paljonkin vastinetta, ei vähiten korkeakoulutuksen ja tieteellisen tutkimuksen kautta.

Tätä yhteiskunnan jäsenten ja valtion välistä toimintaa kutsutaan joskus sosiaaliseksi sopimukseksi. Ideaalitilanteessa tämä sopimus toimii seuraavalla tavalla: Yhteiskunnan jäsenet maksavat veroja ja hyötyvät maksamistaan veroista. Valtio käyttää rahansa yhteiskunnan kokonaiseduksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Rahojen käytöstä päätetään demokraattisella prosessilla. Yhteiskunnan jäsenet hyötyvät keskimäärin enemmän maksamistaan veroista kuin he hyötyisivät vastaavasta summasta suoraan itse kaikki palvelut ostaessaan. Eli sosiaalisen sopimuksen tuloksena 1+1=3, ja yhteiskunnallinen lisäarvo kasvaa.

Lukukausimaksut nakertavat ylläkuvailtua sosiaalista sopimusta. Kun opiskelijat joutuvat maksamaan lukukausimaksuja saamastaan koulutuksesta, häviää heiltä halu maksaa yhteiskunnalle progressiivista veroa tuloistaan, kun he eivät koe saaneensa yhteiskunnalta vastinetta eivätkä koe olevansa yhteiskunnalle mitään velkaa. Maksukykyiset ostavat itselleen haluamansa koulutuksen ja ja haluavat kerätä saamansa hyödyn täysimittaisesti itselleen veroja makselematta. Köyhemmät kansalaiset taas eivät kouluttaudu korkeasti vaikka heillä olisi siihen kykyä. Sosiaalisen nousun väylät sulkeutuvat ja luokkayhteiskunta alkaa hiljalleen palata maahamme.

Yksityisen rahan tuleminen yliopistoihin voi myös pahimmassa tapauksessa murentaa yhteiskunnan sosiaalista sopimusta. Yritykset voivat kasvavissa määrin hankkia haluamaansa täsmätutkimusta rahoittamalla yliopistoja. Yksityisen rahan ei pitäisi vaikuttaa yliopistoissa tehtävään tutkimukseen, mutta vaikutus tehtävään tutkimukseen ja annettavaan opetukseen on jo myönnetty yliopistohallintoja myöten. Näin yritykset voivat ”tilata” haluamaansa tutkimusta ja opetusta. Kun yritykset voivat suoraan shoppailla palveluja yliopistoilta, vähenee niiltä kannustin maksaa yritysveroja. Toisaalta tämä on yrityksille halpa keino tilata täsmätutkimusta, yksityisissä tutkimuslaitoksissa kun vastaava tutkimus tulisi monta kertaa kalliimmaksi.

Yhteiskunnan kokonaisetu hämärtyy, jos tehtävä tutkimus ja annettava opetus määräytyy yksittäisten yritysten lyhyen aikavälin eduntavoittelun mukaan. Tasapainoinen ja moniarvoinen yhteiskuntakehitys häiriintyy, jos esimerkiksi yhteiskunnalliset ja humanistiset alat ajetaan alas. Niitä eivät yritykset halunne rahoittaa. Myös perustutkimuksen resurssit hupenevat, jos yksityinen raha saa vallan määritellä yliopistojen agendan, sillä yritykset ovat pikaisten, helposti kaupallistettavien sovellusten perässä. Sellaisia ei kuitenkaan synny ilman pitkäjännitteistä ja vapaata perustutkimusta.

Lukukausimaksut ja yksityinen yliopistorahoitus sisältävät siis suuria uhkia koko yhteiskuntakehitykselle ja murentavat koko hyvinvointiyhteiskunnan perusajatusta, kun halu ja kannustin maksaa progressiivista veroa katoaa. Mielestäni niistä ei voikaan puhua muusta yhteiskuntakehityksestä irrallisina asioina. Lukukausimaksut ja vaatimukset veronalennuksista ja tasaveroihin siirtymisestä ovat saman ideologian kaksi eri puolta. Kykypuolueen ja EK:n ajaman raa'an oikeistolaisen ”jokainen pärjätköön omillaan” -ideologian kääntöpuolet.

Jos lukukausimaksut otetaan käyttöön Suomen korkeakouluissa, voimme lakata teeskentelemästä, että Suomi olisi enää hyvinvointiyhteiskunta, jossa jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä.